• Evianna

Arki pidossa

Päivitetty: touko 25


Kassajono on poikkeuksellisen pitkä. Liukuhihnalla saa odottaa vuoroaan. Ostoksia on paljon ja niitä ostetaan eri kuiteille. “Tähän päättyy minun talouteni ja tuosta alkaa ystäväni talous, josta huolehdin”, tuotteita erotellaan. Mikäs siinä jonotellessa, kun ympärillä on niin mukavan tuntuisia ihmisiä. Jos katseet kohtaavat, hymy saattaa irrota aikaista herkemmin. Olemme myötätuntoisia ja mukavampia kuin aikoihin! Osa saattaa tiedostamattaankin ajatella, miksi kenenkään tarvitsisi kärsiä yhtään enempää, kun voi myös valita tuottaa iloa toisten päivään.

Koronaviruksesta aiheutuvista toimista, meistä suurin osa liikkuu tällä hetkellä ilman agendaa. Toisilla työviikko tapahtuu kyllä kotisohvalta, toisten työtunteja vain supistettiin, mutta osa on täytynyt lomauttaa. Meille nykyihmisille tämä agendamattomuus voi tuntua melko kivuliaalta. Osin tämän pandemian synnystä sitä tehtävälistan tyhjyyttä ei vaan voi enää paeta.

Pakenemisen sijaan on pudottava ennalta-arvaamattomuuden tilaan ja liidettävä siinä uskoen, että jostain voi saada pian maata jalkojensa alle. Liitoa tietenkin helpottaa se, että nyt voi nähdä muidenkin kuin itsensä liitelemässä. Oikeastaan, eikö juuri liidon kuuluisi määrittää, mitä elämä on paremmin kuin se, minkälaisena sitä liian usein fiksoituu pitämään: itsestäänselvyytenä. Omasta mielestäni, kun heittäytyy elämän kannateltavaksi, vasta silloin se saa sille kuuluvan määritelmän, joka on enemmänkin käsittämättön. Näin tapaa ajatella myös henkilökohtainen esikuvani Tommy Hellsten, jonka useimmat teokset käsittelevät juuri tätä kontrollista irrottautumisen teemaa.

Kassajonossa kohtaamaani tilanteeseen liittyen olen myös ajatellut, voisiko pienikin katse merkitä vielä isompia asioita juuri nyt? Ehkä sillä voitaisiinkin jopa tarkoittaa “mehän ollaankin jo entuudestaan tuttuja, mutta mistä?” Onko mahdollista, että tässä pitkään jatkuneessa itsestäänselvyyksien värittämässä maailmankuvassa, toiset ihmiset ovatkin jääneet jonkin paksun peitteen taa? Nyt tästä kriisistä on seurannut se, että peite on alkanut repeämään ja on siunaantunut aukko nähdä toinen. Se selittää myös, miksi välillä tuntuu kuin toisen katseesta tosiaan välittyisi “mehän tunnemmekin jo entuudestaan”. Ehkä siksi myös tervehtiminen voisi näinä aikoina olla jokseenkin tavallisempaa, koska vallitsevat olosuhteet ikään kuin sallivat totuuden tulla valoon; kaiken aikaa me olimmekin täällä toinen toistamme varten.

Vaikka moni meistä pitäytyykin tällä hetkellä täysin kotioloissa, ainakaan omalla kohdallani yksinolo ei tunnu kuitenkaan yksinäisyydeltä. Kun katson ikkunasta ulos ja näen vastapuolella olevan naapurini uskon, että myös hän on tullut ajatelleeksi samankaltaisia teemoja kuten minä. Radikaaleinta tässä kaikessa onkin juuri se, että nyt koko ihmiskunta on saanut yhteisen kehotuksen pysähtyä miettimään. Siksi on todennäköistä, että useat meistä ajattelevat juuri nyt, miten käsittämättömäksi elämä onkaan osoittanut itsensä. Samaan aikaan se ahdistaa, mutta tuo myös meidät lähemmäs toinen toistamme – paradoksi.

Nyt me käännämme naapurini kanssa yhteistä sivua tässä unohdetussa kirjassa. Sen kirjan nimi on Ihmiskunnan historia. Teos käsittelee meidän yhteistä aikaamme maapallolla. Minulle sen ajatteleminen luo turvaa. Toivon näin myös sinun kohdallesi rakas ystävä, et nimittäin ole yksin.

Rakkaudella, Evi


0 katselukertaa
  • White Facebook Icon

Vaellusjourney

  • White Instagram Icon

vaellusjourney

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now