• Evianna

Totuus itsestä

Päivitetty: kuusi päivää sitten


Ihan ensimmäiseksi haluan aloittaa kertomalla, etten koe itsekään olevani minkään loistavan itsetunnon perikuva. Mutta siitä ei oikeastaan ole meidän blogissakaan kyse, että kertoisimme täällä ainoastaan määränpäästä, vaan sinne johtaneesta matkasta. Kuoppaisilta reiteiltä ei siis tulla välttymään, koska ne ovat olennainen osa kasvupolkua eli Vaellusjourneyta. Jos mietitään sanan "vaellus" merkitystä ihan yleiselläkin tasolla, se voisi kuulua jotenkin näin: “Vaellus on vapaaehtoista taivallusta metsäpolkua takaisin kotiin." Nyt ehkä moni ymmärtää jo vähän paremmin, miksi olemme valinneet nimeksemme juuri Vaellusjourney. Halutessasi voit käydä lukemassa lisää myös meidän toiminnasta ja arvoista.

Kuva: Jonathan Carey

Moni on saattanut vaellusreissuillaankin kokea, että matkan pituutta on ollut vaikea määrittää etukäteen. Joskus tulee pimeä ennen perille pääsyä, joskus alkaa sataa. Usein tulee käveltyä pidemmälle kuin ennalta suunnitteli. Mutta mikä parasta, jos sattuu eksymään voi päästä osalliseksi mielettömistä selviytymisen hetkistä! Lisäksi saattaa nähdä maisemia, jotka olisivat muuten jääneet näkemättä. Koko jutun juoni on kai siinä, että otetaan tarkoituksenmukainen riski eksyä ainakin vähän.

Matkalle lähtö

Yksi elämän punaisista langoista tuntuisi johtavan polulle, jolla etsimme totuutta siitä keitä me oikeasti olemme. Haemme yhteyttä aitoon minään, joka tuntui kuin olisi kerran ollut tutumpi kuin ennen. Tämä on kai jollain tapaa ihmisyyteenkin kuuluvaa "henkistä vaellusta", jolta oltaisi ikään kuin kotiinpaluumatkalla. Miksi matkalle ollaan sitten ylipäätään lähdetty, syynä voisi olla löytää vastaus kysymyksiin: Kuka minä olen? Mikä on minun tarkoitukseni? Mikä on koko totuus minusta? Kun on saanut vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, on päässyt melko varmasti perille. Ehkä viimeistään silloin voi tuntea syvää rauhaa itsensä kanssa.

Vaelluksen aikana joutuu varmasti sietämään epätietoisuutta ja ymmärtämään, että meillä on kyky nähdä vain osa totuutta. Hyväksyä siis rajallisuus osana itseä. Vain hyväksyminen voi kai avaa väylän sille, että oppii tuntemaan näkymättömän minuutensa määrittelemätöntä olemusta. Johannes Ojansuu kuvaa Outi Lötjösen haastattelussa tätä pyhyytenä. Toisin sanoin pyhyyden kokeminen on seurausta rajantajusta. Ojansuun mukaan ihminen on myös itse itselleen osin salaisuuden aluetta. “Emme tunne itseämme kokonaan”, hän lisää, “sisäisen intimiteetin, kätketyn alueen tunnistaminen on tärkeä kokemus minuudelle” (Lötjönen 2012).

Kuusi sokeaa miestä ja norsu

Mielestäni intialaisessa kansanperinteessä kulkevassa kertomuksessa norsusta ja kuudesta sokeasta miehestä, käsitellään erinomaisesti tätä niin sanotun rajantajun ilmenemistä. Tarinassa miehet selvittävät tunnustelemalla, millainen eläin norsu on. Tarinan norsulla kuvataan siis "koko totuutta". Sokeutensa takia kukin tunnustelijoista pystyy käsittämään siitä vain osan.

Kuusi sokeaa miestä olivat uteliaita tietämään, millainen eläin norsu on. Koska he eivät voineet nähdä maailmaa itse, he käyttivät mielikuvitustaan muodostaakseen oman käsityksensä tästä olennosta. Kerran he kuitenkin saivat mahdollisuuden etsiä vastausta tunnustelemalla norsua sen eri puolilta.

Ensimmäinen miehistä tunnusteli norsua sen kyljestä ja totesi, että norsu on sileä ja tasainen kuin seinä.

Toinen mies tunnusteli norsun kärsää ja väitti norsun olevan valtava käärme.

Kolmas tunnusteli norsun syöksyhammasta ja ajatteli norsun olevan tappava olento.

Neljäs tunnusteli norsun jokaista neljää raajaa ja oli sitä mieltä, että norsu on suurikokoinen, lehmän kaltainen olento.

Viides miehistä tunnusteli norsun korvaa ja ajatteli, että norsu voisi lentää puiden latvojen korkeudella kuten taikamatto.

Kuudes tunnusteli norsun häntää ja väitti, että siinä on kyse köyden kaltaisesta mitättömästä olennosta, mutta joka saattoi silti olla vaarallinen.

Kuva: Aleksi Laakkonen

Tämän jälkeen kuusi sokeaa miestä kokoontuivat yhteen kertomaan toisilleen, millainen olento norsu heidän mielestään on. Mielikuvat erosivat toisistaan niin merkittävästi, että heidän välilleen syntyi vakava ristiriita. Eräs keskustelua sivusta seurannut henkilö puuttui tilanteeseen ja paljasti miehille, että heistä jokainen oli tunnustellut norsua ainoastaan siltä puolelta, jossa oli sillä hetkellä itse ollut. Jos heidän jokaisen kokemuksesta johdettaisi yhteinen johtopäätös, he voisivat ymmärtää paremmin, millainen olento norsu todellisuudessa on. Miehet näkivät ehdotuksessa viisautta ja ryhtyivät keskustelemaan toistensa erilaisia näkemyksiä kunnioittaen. Keskustelun seurauksena he ymmärsivät, että norsu on suurempi, monimutkaisempi ja eksoottisempi eläin kuin heistä kukaan oli osannut kuvitella.

Kuka tietää parhaiten?

Kuten tarinakin antaa ymmärtää, taidamme kaikki olla yhtä sokeassa asemassa suhteessa siihen, mikä on koko totuus. Koska vastausten saaminen tuntuisi kuitenkin olevan niin välttämättömän suuri kaipaus meissä, niin täytyyhän sen sitten olla jostain johdettavissa? Tarina tarjoaa yhdet ratkaisun avaimet, jotka ovat toisten ymmärtämisessä. Jos siis opettelee ymmärtämään paremmin muita ihmisiä, voisiko se auttaa ymmärtämään paremmin myös itseä? Niin ja ehkä sama voisi toimia silloin myös toisinpäin: jos oppii tuntemaan paremmin itseä, voisiko se auttaa ymmärtämään paremmin myös toisissa olevaa ihmisyyttä?

Mutta kuka tietää tähän parhaan vastauksen? Pohtiessani tätä mieleeni tuli yksi kirkas ajatus, jonka taltioin tähän tekstiin. Entä jos kaikki tarvittava tieto totuudesta onkin löydettävissä minuudesta, itsensä perinpohjaisesta tuntemisesta? Kun tarkastellaan hyvää itsetuntoa, ainakin Aki Hintsa toteaa Oskari Saaren kirjassa aikansa menestyvästä kilpajuoksijasta yksiselitteisesti näin: “Gebrselassie tiesi, kuka hän on” (Saari 2015). Tieto on arvattavasti ollut ratkaisevan tärkeä Gebrselassien kilpajuoksijan uralla, mutta todennäköisesti myös hänen koko elämässään. Se reitti, jolta hän on saanut tähän vastauksen juontaa juurensa melko varmasti hänen itsensä perinpohjaiseen tuntemiseen.

Useimmat meistä haluaisivat varmasti samalla tavalla kovaa maata jalkojensa alle voidakseen sanoa: “Tässä olen minä aivan hyvä sellaisena kuin olen, koska tiedän siihen vastauksen miksi”. Vähintään yhtä tärkeää kuin se, että tuntee itsensä on mielestäni ymmärtää, että osa totuutta piilee jo pelkästään siinä, että on ihminen. Silloin mukaan tulevat auttamatta epätäydellisyys ja ennen kaikkea rajallisuus. Totuus itsestä on uskoakseni paremmin valon kestävä silloin, kun on rohjennut etsimään sitä perustuksiaan myöten ja myöntää sieltäkin kumpuava epätietoisuus. Sitä on kai hyvä itsetunto, että tiedostaa kaiken sen, minkä inhimillisyyttään voi.

Kuva: Jonathan Carey

Tällä blogikirjoituksella toivoin sysääväni jokaisen ajatuksia johonkin paljon syvemmälle kuin siihen, mitä pelkät ulkoiset tekijät sanovat meistä. Ainakin itselleni tarvitsen tästä jatkuvaa muistutusta, etten hairahdu rakentamaan itsetietoisuuttani liian heikkojen perustusten varaan. Näiden teemojen pohdinnassa tulemme jatkamaan kesäkuuhun saakka. Tämä toukokuu on Vaellusjourneyn kannalta erityinen, koska olemme pikkuhiljaa päässeet toteuttamaan tähän uudistukseen liittyviä muutoksia, joista tulet varmasti kuulemaan myöhemmin lisää. Kannattaa siis pysyä mukana matkassa! ;)

Aurinkoista loppuviikkoa!

♥: Evianna

Lähteet: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/pyhan-juurilla#389e042a

https://www.peacecorps.gov/educators/resources/story-blind-men-and-elephant Oskari Saari 2015, Voittamisen anatomia

#Vaellus #Vaellusjourney #itsetunto #kasvupolku #matka #minuus #ihmisyys #rajantaju #pyhyys #Voittamisenanatomia #inhimillisyys #uudistus #blogikirjoitus #tarkoitus #arvot

60 katselukertaa
  • White Facebook Icon

Vaellusjourney

  • White Instagram Icon

vaellusjourney

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now