Alexandre Jollien opas antautumiseen

September 26, 2018

 

Nyt kun hyggeteema on käyty läpi, on aika mennä eteenpäin. Tänään arjoamme kirjaesseen luettavaksi pohjautuen sveitsiläisen Alexandre Jollien kirjaan Pieni antautumisen opas. Teos niputtaa yhteen hänen tärkeimmät löytönsä henkisen kasvun matkaltaan. Tässä kirjassaan hän osoittaa lukijalle, kuinka vaikeaa on omaa käytöstään muuttaa (tai hyväksyä) vaikka tietäisikin kuinka olisi hyvä toimia. Hän ei jakele neuvoja ylhäältäpäin ladellen, vaan kertoo omista vaikeuksistaan, ahdistuksestaan sekä taipumuksestaan synkkämielisyyteen.

 

Alexandre on kirjoittanut kirjan kuin hyvälle ystävälleen. Hän luo itsensä ja lukijansa välille tasa-arvoisen suhteen, ilman ’opettaja-oppilas’-tyylistä vastakkainasettelua. Suomentaja Leena Rantanen kuvaa sitä näin: ”Hän ikään kuin rämpii poloisen lukijan rinnalla ja antaa näin uskoa jokaiselle: kannattaa pyrkiä kohti elämän ymmärrystä ja hyväksymistä ja ilossa elämistä.” Alexandre Jollien päämäärä onkin elää ilossa, sillä se on hänelle onnen mitta rahan sijasta.

 

Sen lisäksi, että Alexandre Jollie on aviomies, kolmen lapsen isä, luennoitsija, hän on myös CP-vammainen, jonka eloonjääminen oli epävarmaa. Hänet jouduttiin antamaan 3-vuotiaana vammaistenhoitolaitokseen, missä hän vietti syntymästään seuraavat 17 vuotta. Nuo vuodet olivat jättäneet valtavat traumat Jollieen, jotka toisaalta paradoksaalisesti kuljettivat häntä yhä lähemmäs elämän suurimpia kysymyksiä. Hoitolaitosvuosien jälkeen hän pääsi vastoin kaikkia oletuksia lukioon, ja sen jälkeen Friburgin yliopistoon, jossa suoritti filosofian tutkinnon. Kiinnostus filosofiaan hänellä heräsi tavatessaan laitoksessa vierailleen viisaan papin, Isä Morandin, jonka kanssa käytyjen keskustelujen myötä hän alkoi ymmärtää, kuinka myös ’henkistä minää’ on mahdollista kehittää.

 

Filosofian hän ymmärsi niin, kuten antiikin ajalla ymmärrettiin: sen tulee auttaa ihmistä elämään. Teoksessa toistuvat usein nimet Nietzsche, Sokrates, Epiktetos, Epikuros, Seneca. Kirja vuorottelee filosofeilta tai zenin edustajilta opittuja ajatuksia, joita hän työstää päästäkseen sisäistämään totuutensa täysin.

 

Alexandre Jollie puhuu läsnäolosta. Hän puhuu kiitollisuudesta. Hän puhuu pyyteettömyydestä, antautumisesta, hyväntahtoisuudesta, luopumisesta, vertailemisesta, päättäväisyydestä, rentoutumisesta, hauraudesta, yksinkertaisuudesta ja kärsivällisyydestä. Hän puhuu myös nöyryydestä ja rakkaudesta. Suurista asioista, joiden kanssa iso osa ihmisistä kamppailee enemmän tai vähemmän. Itseäni on helpottanut ajatus siitä, että täydellisyyteen on turha pyrkiä. Jokaisella ihmisellä on omat karheat kulmansa, ne kohdat joita on tarve hioa. Puupöytääkin hioessa on vaikea pyrkiä kohti sileämpää lopputulosta ennen kuin tietää missä nämä hiomista kaipaavat kohdat sijaitsevat. Ne tiedostettuaan niitä on mahdollista lähteä työstämään. Tämän työstämisen kautta on mahdollista kehittyä ihmisenä eteenpäin, muttei kuitenkaan täydelliseksi. Kuinka olisikaan mahdollista olla täydellinen, mutta samalla inhimillinen? Uskon, että ihmisyyteen kuuluu aina tietynlainen vajaus. Kenelläkään ei voi olla täysin pakka kasassa, mitä kohti pyrkiminen toki lisää onnellisuutta. Täydellisyyteen pyrkiminen tuo mukanaan pettymyksen tunteita, kun joutuu vastakkain oman vajavaisuutensa kanssa. Täydellisyyden sijasta voisimmekin yrittää olla parhaita versioita itsestämme, armollisesti. 

 

Antautumista käsittelevässä luvussa Alexande lainaa erästä zenkoaa, joka kysyi ”Mitä kettu voi tehdä jottei olisi kettu?” Tätä kysymystä voi lainata kuka tahansa ja miettiä, ”mitä voisin tehdä ollakseni joku muu kuin mikä olen nyt?” Et mitään. Tämän asian hyväksyminen, on juuri sinuksi itsekseni antautumista. Ei luovuttamista, vaan antautumista. Hän koki, että hyväksyminen aiheuttaa työtä minälle, ja kehotti sen sijaan vain antamaan olla. Alexandrea auttoi havainto siitä, ettei hänen tarvitse yrittää hyväksyä omaa vammaisuuttaan, vaan ottaa se vastaan. 

 

Alexandre on saanut elämänsä varrella paljon lohtua kirjallisuudesta, mikä näkyy selkeästi hänen omasta teoksestaan. Hän lainaa myös Etty Hillesumia hänen päiväkirjastaan. Hillesumilla oli tapana sanoa, että elämme aina valmistavassa tilassa. ”Tapaamme ihmisiä ollaksemme onnellisia. Luemme kreikkaa osataksemme jotain joskus myöhemmin. Teemme kaiken jonkin päämäärän vuoksi, ja se voi uuvuttaa meidät kokonaan.” Harvoin olemme kunnolla läsnä, tehdäksemme juuri sitä, mitä kulloinkin teemme. Olen itse viime aikoina hämmentynyt ajan kulumisesta, siitä kokemuksesta, että aika lähes vilisee silmissä. Onkin mielenkiintoinen ajatus, että ajan kulumisen kokemus olisi näin vahvasti sidoksissa läsnäoloon. 

 

 

Johannes XXIII:llä on neuvo, joka sopii niin uskovaiselle, kuin ateistillekin. ”Hän muistuttaa, että minut on tehty juuri sitä varten, mitä nyt olen tekemässä. Kun nyt puhun mikrofoniin, minut on luotu vain sen tähden, että puhuisin tähän mikrofoniin; kun luen kirjaa, minut on luotu sen tähden että lukisin kirjaa. Koko elämäni virtaa tähän hetkeen. Kärsimykseni, iloni, koko elämä keskittyy tähän tekoon. Voin olla täydellisesti tekemässä jotakin ajattelematta, mitä tulen tekemään sen jälkeen.” Näiden tekstien pohjalta Alexrande havaitsi, ettei olemassa ololla ole merkitystä. Hän koki elämänsä tarkoituksettomaksi, ja näki tärkeämmäksi kysymyksesi sen, miten voisi antaa mahdollisimman paljon kaikesta siitä, mitä on silläkin hetkellä. 

 

Olen eri mieltä tästä tarkoituksettomuudesta. Uskon meistä jokaisella olevan oma tarkoituksemme, joka on yhtä ainutlaatuinen, kuin tekijän oma ainutlaatuinen mahdollisuus täyttää oma tarkoituksensa. Tämän miksi-kysymyksen hylkääminen voi tietyissä tapauksissa olla kuitenkin järkevää. Välillä ihminen saattaa olla täysin kiinni päämäärissä, tehden asioita siksi kun pitää tehdä sitä ja tätä ollakseen onnellinen. Silloin keskittyminen siirtyy itse onnellisuuden sijasta suorittamiseen, jolloin myös läsnäolo katoaa. Silloin myös harhaantuu itse tekemisen motiivi. ”Elämä ei ole koskaan epäonnistunut. Ei elämän tarvitse onnistua. Ei se ole päämäärä. Elämä itsessään on päämäärä,” kirjoitti Alexandre Jollien.

 

Aikuisille on tyypillistä suunnitella elämää silloin, kun lapset ovat luonnostansa läsnä ja elävät jatkuvan suunnittelemisen sijasta. Alexandre sanoi katselevansa eräänä aamuna hoitopöydällä makoilevaa tytärtänsä, joka oli pelkkää hymyä. Hän tarkkaili onnellisena varpaitaan ja sormiaan, ilosta ja luottamuksesta säteillen. Hän ei kysellyt miksi hän oli siinä, eikä hän hymyillyt isälleen mieliksi. Hän vain oli! Nauravaisena ja elämälle avoimena. Alexandre kuvitteli itsensä kahdeksi minuutiksi hänen tilalleen, jolloin väistämättä mieleen putkahtaisi kysymyksiä toisensa perään. ”Milloin tämä loppuu, minähän kylmetyn tässä? Mitä kaikkea teenkään tänään? Menenkö näkemään sitä ja tätä ystävääni? Ja miksi isä katsoo minua tuolla tavoin?” Ihmiset miettivät, kun lapset vain ovat. Lapsi onkin ihmisyyden mestari, pyrkikäämme siis lasten kaltaisiksi. 

 

Ihanaa keskiviikon jatkoa! 

<3: Nuppu 

Share on Facebook
Share on Twitter
Please reload

Lukemasi perusteella suosittelemme:

Minimalismi - hyväntahdon vastarintaliike

October 30, 2019

Jäähyväisiä jätteille

October 10, 2019

1/15
Please reload

"Kolme nuorta elämää täynnä olevaa naista jakavat kanssasi sykähdyttävän tien, Vaelluksen. Vaellus on tapa nähdä elämän kauneus kaiken kiireen sekä kaaoksen keskellä."

  • White Facebook Icon

Facebook

  • White Instagram Icon

Instagram

This site was designed with the
.com
website builder. Create your website today.
Start Now